Hyvä kuulijat,
Onnittelut talkoo-oppaasta.
Minusta se tuntuu hyvältä. Olen itsekin usein selventänyt kestävän kehityksen sanomaa vertaamalla,
Agenda 2030 kuin talo jossa 17 ovea, joista jokainen voi valita itselleen sopivan ja mieleisen. Riippuu yhteisöistä ja ihmisistä minkä oven he kokevat läheisemmäksi. Mutta sillä ei ole väliä, mistä ovesta taloon astuu, kunhan huomaa sen että talo ja tila ovat yhteisiä.
Uskonnollisilla yhteisöillä on pitkät perinteet oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman maailman tavoittelussa. Kun katsoo YK:n Agenda 2030 tavoitteita, huomaa, että tavoitteiden sisällöissä on huomattavan paljon yhtäläisyyksiä uskontojen pitkäaikaisiin tavoitteisiin: Ei köyhyyttä, ei nälkää, rauhan ja yhteisymmärryksen edistäminen, vastuullinen liiketoiminta ja kuluttaminen, huolenpito ympäristöstä ja koko luomakunnasta. Meille on suotu vain yksi yhteinen maapallo ja siitä meidän tulee pitää huolta.
Kuten Luomiskertomuksessakin taidetaan sanoa; ihminen on luonnon vartija ja hänen tulee pitää huolta siitä.
Uskonnot ovat läpi historian auttaneet meitä hahmottamaan suhdettamme ympäröivään maailmaan sekä suuntaamaan toimintaamme. Näin tekee myös tämä uusi Agenda 30, joka on luotu kaikille yhteiseksi tavaksi hahmottaa yhteiset tavoitteemme kestävän huomisen luomiseksi.
Olen nähnyt kuinka eri uskonnolliset yhteisöt tekevät työtä, joka edistää kestävän tulevaisuuden luomista.
Syyskuun 11. päivän jälkeen eri uskontoryhmien väliset suhteet ja osin myös uskontokuntien sisällä olevat ryhmät kasvoivat yhä epäluuloisemmiksi ja vihamielisemmäksi toisiaan kohtaan. Oli syytä huoleen, myös meillä Suomessa, ja toimme niin kutsutut Abrahamin lapset yhteen keskustelemaan syntyneestä tilanteesta. Tämä keskusteluyhteys on kantanut tähän päivään saakka USKOT-foorumin merkeissä, joka on luonut dialogia uskonnollisten yhteisöjen välille. Rauha kuuluukin kestävän kehityksen tavoitteisiin, kuten olette oppaassanne oikein havainneet.
Hyvät kuulijat.
Tällä hetkellä suurin huomiomme on keskittynyt korona-pandemiaan. Päällimmäisenä mielessä on sen tuoma välitön uhka terveydelle. Se on tuonut kuitenkin myös muita merkittäviä haasteita eteemme. Kriisi-aika korostaa yhteiskunnan epäkohtia ja heikko-osaiset sekä haavoittuvaiset kärsivät kriisistä eniten. (voidaan mainita naisten asema ja kotiväkivallan lisääntyminen pandemian aikana.)
Se on herättänyt meidät näkemään ihmisen kaipuun toisten ihmisten luo. Yksinäisyys on raskasta kantaa, vaikka sillä olisi terveyspoliittiset perusteet. Ihmisten hyvinvointiin kuuluu muutakin kuin fyysinen terveys, niin tärkeä kuin se onkin.
Pahinta on, jos kärsimys ei tule nähdyksi – Jos me emme halua nähdä sitä. Olin toissa viikolla Diakonissalaitoksen seminaarissa, jossa aiheena oli paperittomien tilanne Suomessa. Valitettavasti paperittomien määrä on kasvanut meillä sekä kansainvälisen tilanteen että osin huonosti hoidetun turvapaikanhakijoiden vastaanoton vuoksi. Tilanne ei ole kovinkaan ruusuinen. Useat paperittomista ovat umpikujassa ja tarvitsevat sekä taloudellista että henkistä tukea. (Tähän tarpeeseen esimerkiksi Diakonissalaitos on pyrkinyt vastaamaan.)
Kun puhumme huono-osaisuudesta sekä haavoittuvaisuudesta, meidän katsottava myös maamme rajojen ulkopuolelle. Suuri osa kipeästä avuntarpeesta sijaitsee rajojen ulkopuolellamme. Olemme kansankuntana itse olleet aikoinaan avuntarpeessa. Sotiemme jälkeen meidän avuntarpeeseen myös vastattiin.
Nyt kun olemme vaurastuneet, avun suunta on kääntynyt. Solidaarisuuden nimissä pyrimme auttamaan hädässä olevia. Kirkolla on ollut tässä perinteisesti merkittävä rooli ja Kirkon ulkomaanapu on toiminut suunnannäyttäjänä. Tästä roolista on syytä pitää myös kiinni, sekä tuoda sen tärkeys esiin, etenkin näin kriisi-aikana.
Kestävän kehityksen pitäisi olla mukana varhaisesta lapsuudesta saakka ja onkin ilahduttavaa, että rippileireillä teemaa tehdään tutuksi ja asiaa tuodaan esiin sisäisinä kampanjoina. Nuori sukupolvi on hienosti oivaltanut muutoksen tarpeen. Heitä on tuettava löytämään toiminnan mahdollisuudet ja heidän merkityksellisen paikkansa tässä työssä.
Lopuksi haluaisin sanoa sen, että elämä tarjoaa meille jatkuvasti oppimisen paikkoja, niin henkilökohtaisella kuin yhteiskuntamme tasolla. Kun katsomme korona-pandemiaa, niin on selvästi nähtävissä mihin pystymme pakon edessä. Pandemia-keväänä vain muutamien päivien aikana miljoonien ihmisten arki ja toiminta muuttui. (Sekä etätyö sekä – opiskelu yleistyi ja lentoliikenteen määrä tipahti. Sen voi tehdä ilman pandemiakin.)
Mahdoton muuttui yhtäkkiä mahdolliseksi. Tämä antaa syytä toivoon: Jos pystyimme tähän, niin pystymme myös ratkaisemaan ekologisen kriisin sekä rakentamaan kestävän yhteiskunnan. Tarvitsemme päättäväisyyttä muutoksen tekemiseen sekä kärsivällisyyttä sen läpiviemiseen. Tämä on pitkä ja paljon töitä vaativa urakka, mutta se on ainut vaihtoehtomme. Meillä on vain yksi maapallo ja me olemme sen ainoat vartijat.
Pyysitte myös omakohtaista kokemusta. Minulle on annettu vielä monia tehtäviä kestävän kehityksen toimeenpanossa niin täällä kotimaassa että kansainvälisesti. Pyrin tekemään ne mahdollisimman hyvin.
Pidän myös tärkeänä olla oman sukupolveni edustajana rohkaisemassa sukupolvien väliseen yhteistyöhön ja kertomaan että ennenkin on selvitty vaikeuksista.