Pohjoismainen Kulttuuripiste, Ting-sali, Kaisaniemenkatu 9, Helsinki
Hyvät kuulijat, hyvät ystävät,
Kiitos Tytti Tuppuraiselle avaussanoista, ja kiitos Sosialidemokraattisille naisille ja ammattiyhdistysväelle tämän Naisrauha-tilaisuuden järjestämisestä. Teema on ajankohtaisempi kuin ehkä pitkiin aikoihin ja se sopii mainiosti kansainvälisen naistenpäivän aaton teemaksi.
Naisrauhan vahvisti Ruotsin kuningas Maunu Ladonlukon maanlaki jo vuonna 1280 silloiseen Ruotsiin, johon Suomikin kuului. Birger Jaarli ulotti sen koskemaan myös valtakunnan uusia alueita. Karjalan naiset otettiin naisrauhan piiriin vuonna 1316. Naisten oikeudet ja asema on tietysti paljon parantunut näistä vuosista, vaikka sukupuolten tasa-arvo ei vieläkään ole täysin toteutunut.
Joissakin tasa-arvoasioissa Suomi on mennyt jopa vanhan isäntämaansa Ruotsin edelle, mutta ikävä tapa ratkaista asiat nyrkillä eikä sanan voimalla näkyy kuitenkin edelleen Suomessa. Äskettäin julkaistu Amnestyn ihmisoikeusraporttikin arvostelee Suomea naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Suomi on siis valitettavasti naisille vaarallinen maa. Eivät miehetkään meillä väkivallalta säästy, mutta ero on lyöjässä. Miehet kohtaavat väkivallan kadulla, naiset läheisissä ihmissuhteissa.
Yleensä väkivalta kohdistuu yhteiskunnan vähäosaisiin. Suomen kuva on osittain erilainen. Maamme lainsäädäntö kohtelee ihmisiä hyvinkin tasa-arvoisesti. Naiset ovat meillä monella tavoin aktiivisia. Naisten koulutus on miehiä parempaa. Naiset ovat työelämässä siinä kuin miehetkin. He ovat ammatillisesti järjestäytyneitä. He jopa äänestävät vaaleissa miehiä aktiivisemmin.
Naisilla on hyvä edustus eduskunnassa ja maan hallituksessa. Nainen on ollut presidenttinä, Suomen Pankin johtajana, piispana ja jos missä yhteiskunnallisesti muualla maailmassa vaikeasti saavutettavissa tehtävissä. Naiset tekevät silti miehiä enemmän kotitaloustöitä. Kilteistä tytöistä on kasvanut tekeviä naisia. Mutta taloudellista tasa-arvoa tai fyysistä koskemattomuutta he eivät ole saavuttaneet.
Euroopan Neuvoston Istanbulin sopimus velvoittaa meitä jäsenmaita rakentamaan aikaisempaa pontevammin naisrauhaa. Suomi on ratifioinut sopimuksen ja se on astunut voimaan viime elokuussa. Naisten ja miesten välinen tasoarvo on myös Sipilän hallituksen kärkihankkeita. Naiset eivät ole pyhimyksiä, hekin saattavat käyttävät väkivaltaa puolisoaan, lapsiaan ja muita läheisiään kohtaan. Se on tuomittavaa. Mutta se ei sulkea silmiämme tosiasialta, että aivan valtaosa väkivaltateoista on miesten tekemiä ja ne usein kohdistuvat naisiin.
Väkivallan kuin myös kaiken asteisen seksuaalisen häirinnän on loputtava. Me pystymme siihen, jos me oikeasti haluamme poistaa näiden häpeällisten perinteiden jatkumisen. Me tarvitsemme siihen asenteiden muuttamista, mutta me tarvitsemme heti myös turvakoteja uhreille: ympärivuorokautista palvelevaa puhelinta ja turvapisteitä ensiavun antamiseen ja ohjaamaan väkivallan uhreja turvaan. Meidän tulee taata kuntouttavaa toimintaa ”lyömättömän linjan ” tyyppisille ryhmille.
Me siis tunnemme hyviä keinoja hoitaa ihmisiä ja asioita, mutta tarvitsemme siihen riittävät resurssit. Turvakotien ja ympärivuorokautisen palvelevan puhelimen toiminnan tarvitsevien varojen leikkaaminen ei todellakaan saa Suomea taloudelliseen nousuun. Näiden asioiden laiminlyönti tulee äärettömän kalliiksi sekä inhimillisesti että jopa taloudellisesti.
Pakolaisvirtojen nousu Suomessa ja muualla Euroopassa tuo aikaisempaa vahvemmin esille asian kansainvälisen puolen. Sota raaistaa ihmistä – sisällissota erityisesti. Sen me tiedämme omankin maamme historiasta. Viimeaikaisessa sodankäynnissä tuhotoimenpiteiden ja raakuuksien kohdistaminen siviiliväestöön – erityisesti naisiin ja lapsiin on tuonut ihmisoikeuksien merkityksen korostuneesti esille. Väkivalta on usein äärimmäistä seksuaalista väkivaltaa, joka on osa uudelleen noussutta vihaa naisia ja heidän oikeuksiaan vastaan. Sen vastustaminen tekijöiden taustasta riippumatta on meidän kaikkien tehtävä. Se on taistelu, jota meillä ei ole varaa hävitä.
Luin äskettäin KIOS:n julkaisemaa raporttia ihmisoikeuspuolustajien tilan kapenemisesta maailmalla. Raportissa siteerattiin YK:n erityisraportoijan Michel Forstin kertomaa siitä, miten monissa maissa uhan alla ovat erityisesti naisten aseman ja oikeuksien puolesta toimivat tahot. Tämä on hyvin huolestuttavaa ja se vaatii meiltä yhä määrätietoisempaa toimintaa myös kansainvälisellä rintamalla.
Olen iloinen siitä, että pitkällisen prosessin tuloksena YK:ssa hyväksyttiin viime syksynä uudet kestävän kehityksen tavoitteet vuosille 2016-2030. Ne ovat ikään kuin jatkumoa vuosituhattavoitteille, mutta ne ovat kattavammat ja nyt kaikkia maailman maita koskevia. Tasa-arvo, naisten asema ja ihmisoikeudet ovat uudella agendalla keskeisesti esillä. Kestävä kehitys antaa kehikon, jonka puitteissa voimme niin kotimaassa kuin globaalisti toimia myös Naisrauhan edistämiseksi. Tärkeää on nyt se miten tulemme tavoitteita toimeenpanemaan.
Itse olen toiminut vuodesta 2012 korkean tason ICPD-työryhmän rinnakkaispuheenjohtajana, joka on pyrkinyt nostamaan naisten asemaa ja seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja -oikeuksia globaalille agendalle. Vastustus on ollut kansainvälisissä neuvotteluissa välillä uskomattoman kiivasta. Tulen jatkamaan työtä näiden kysymysten parissa myös YK:n pääsihteerin vasta nimeämässä työryhmässä, joka edistää naisten, lasten ja nuorten terveyttä (High-Level Advisory Group for Every Woman Every Child and the Global Strategy for Women’s, Children’s and Adolescent’s Health).
Naisrauha tulee ulottaa koskemaan myös nykymediaa ja virtuaalista ahdistelua, josta on paikoin muodostunut lyhyessä ajassa eettisistä normeista ja säännöistä piittaamaton vihapuheen ja rasismin foorumi. Tänään naisrauhan sisältö pitää täsmentää ja se pitää päivittää tähän maailmaan ja aikaan soveltuvaksi naisten oikeuksien kattavaksi suojaksi.
Jotkut asiat voivat viedä vähän pidemmän aikaa onnistuakseen, mutta tärkeitä asioita pitää viedä eteenpäin, vaikka ne voivat olla vaikeita.
Kiitos.