Hiljainen katastrofi

Hiljainen katastrofi

Sana katastrofi on usein uutissivuilla. Joskus se on lisäämässä uutisen mielenkiintoisuutta, mutta valitettavasti usein on kyseessä ihan oikea katastrofi: luonnonvoimien aiheuttama tai ihmisen aikaan saama. Tekemäni jako on vähän epätarkka, sillä ihmisellä on useimmista luonnonkatastrofeista suuri vastuu. Nimittäin 70 prosenttia luonnonkatastrofeista johtuu ilmastomuutoksesta, joka puolestaan suurelta osin on ihmisen aikaansaama.

Olin tämän kuun alkupuolella Meksikossa, jossa oli Yhdistyneiden kansakuntien aavikoitumista torjuvan (UNCCD) järjestön tieteellinen kokous. Olen viimeisen parin vuoden aikana toiminut kyseisen yhteisön hyvän tahdon lähettiläänä. Sen vuoksi odotin konferenssia innokkaasti. Nykyisen elämänvaiheeni parhaita puolia on se, että oman puheenvuoron lisäksi saa jäädä päiväksi tai pariksi kuuntelemaan muiden puheenvuoroja ja keskusteluja. Siinä oma tieto kasvaa tehokkaasti.

Uutta tietoa maailman tilasta on tullut viime vuosikymmenen kuluessa valtavasti sekä ilmastosta, vedestä että maaperästä. Mutta muuttaako se ihmisten käyttäytymistä? Valitettavasti ei niin paljon kuin pitäisi. Maapallosta huolehtimisessa on vähän sama ongelma kuin ihmisen oman terveydenkin vaalimisessa: tietoa kyllä on siitä, mitä pitäisi tehdä – mutta valitettavan usein se tahto vaan jää puuttumaan.

***

Mutta iloitaan vähästäkin hyvästä. Ilmastomuutos on jo yleisesti tunnustettu ja tiedostettu asia. Oikeaan suuntaan ollaan menossa monissa asioissa, mutta vauhtia saisi tulla paljon lisää. Maailman merien suhteen ollaan myös heräämässä, mutta maaperän köyhtymisestä ja sen merkityksestä meille kaikille tuntuu paljon harvempi ihminen olevan tietoinen. Kuitenkin maa, vesi ja ilma ovat edelleen elämämme peruselementit.

Makean veden ja viljelyyn kelpaavan maan suhteen näyttää edelleen vallitsevan liian ruusuinen kuva käytettävissä olevista voimavaroista. Niitä on riittävästi, jos elämme järkevästi. Maaperän köyhdyttäminen on saatava loppumaan. Äiti Maa on sinä suhteessa varsin kärsivällinen emo, että hyvällä huolenpidolla se pystyy ruokkimaan tämän kasvavankin väestömäärän. Eikä huolehtiminen ole edes mahdottoman kallista, kunhan se pääsee kunnolla käyntiin.

***

Suomen osaaminen ovat metsät. Vaikka asumme pohjoisessa, on suomalaisten metsäosaamiselle paljon laajemmaltikin käyttöä. Sitä on hyödynnetty niin Afrikassa kuin Himalajallakin. Meidän lähestymisemme on hyvin käytännönläheistä ja yhä useammin pyrimme toiminaan metsien monikäytön pohjalta.

Ruokaa tarvitaan lisää maapallon nopeasti kasvavalle väestölle. Usein se tapahtuu metsän muuttamisella pelloksi. Toinen tapa olisi köyhtyneen kuivan maan uusiokäyttö metsittämiseen ja viljelyyn. Perinteisessä maanviljelyssä tämä vuorottelu onnistui. Nyt tilanne on toinen. Globaali talousrakenne on muuttunut. Väki muuttaa yhä enemmän kaupunkeihin, eikä monessa kehitysmaassa nuorisolta edes riitä kiinnostusta maanviljelyyn.

Maanviljelyn ja metsänhoidon hyvän perinnetiedon siirtämisessä nuoremmalle sukupolvelle on vaikeuksia. Viime vuosien aikana vanhan tiedon arvostaminen on kovasti kasvanut eri aloilla ja uskon trendin jatkuvan. Liiallista romantisointia kannattaa tietysti välttää, oli sitten kyse terveydenhoidosta tai maaperän huollosta, mutta vakava vuoropuhelu on todella tervetullutta.

Mielenkiintoisella tavalla keskustelu tässäkin asiassa kääntyy yhteiskunnan rakenteeseen. Kun haluamme muutosta, niin osallistuva demokraattinen yhteiskunta takaa varmimmin hyvän lopputuloksen. Maanomistus ja maan käyttöoikeus on mutkikas yhtälö. Naiset tuottavat maailman ruoasta suuren, jopa suurimman osan, kuitenkin naiset omistavat maaomaisuudestakin vain murto-osan. Yhteiskunnallisen tasa-arvon lisääminen toisi kaikille turvallisemman tulevaisuuden.

Tarja Halonen / Demokraatti 27.3.2015