Vastahan se alkoi ja nyt se on jo ohi. Näin aika lentää myös täällä Harvardissa. Ylihuomenna alkaa matka takaisin Suomeen. Tätä kirjoitettaessa on jäljellä enää pari täyttä työpäivää ja sitten pitäisi alkaa koota yhteen ajatuksia siitä, mitä on tullut annettua tänne ja mitä on saatu mukaan.
Tämä on ollut kokemisen arvoinen matka kaiken kaikkiaan. Pidin tavoitteenani oppia enemmän amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja amerikkalaisten ajattelusta yleensä, ja erityisesti hyvinvointivaltiosta ja kestävästä kehityksestä. Päätin jo etukäteen, että yritän käydä myös mahdollisimman paljon erilaisissa kansainvälistä politiikkaa sivuavissa tilaisuuksissa. Itse ajattelin olevani avuksi lähinnä kestävän kehityksen tematiikan osalta ja hyvinvointivaltiosta ja naisten aktivoimisesta puhuttaessa erityisesti Suomen esimerkin valossa.
Tutustuminen alkoi hiukan hitaasti helmikuussa vaivanneiden lumimyrskyjen vuoksi. Erilaiset tilaisuudet olivat tämän tästä lykätty tai peruutettu ja lumikinokset sen kun kasvoivat. Talvesta tulikin sitten pahin tai parhain sitten vuoden 1870. Kukin elää tavallaan enkä oikein tahdo syyttää bostonilaisia siitäkään, etteivät olleet sijoittaneet enemmän lumikalustoon. Tarve kun näyttää tulevan ainakin toistaiseksi kovin harvoin.
Nyt ovat lumet sulaneet, nurmikot tulleet esiin ja magnoliat ja kirsikkapuut kukkivat. Yliopistoilla kuhisee elämä ja kalenterini on joskus liiankin täynnä. Uusia tuttavuuksia on tullut ja vanhoja on tullut vastaan tämän tästä. Tanskan entinen pääministeri ja sittemmin NATO:n pääsihteerinä toiminut Anders Fogh Rasmussen oli jo maaliskuussa kanssani Euroopan turvallisuutta käsitelleessä paneelissa. Islannin presidentti Ólafur Ragnar Grimsson kävi puhumassa arktisen alueen tärkeydestä. Toivottavasti se on amerikkalaisia kiinnostava aihe erityisesti nyt kun USA on ottanut vetovastuun vuoden alusta arktisen neuvoston puheenjohtajana. Brasilian entinen ulkoministeri Celso Amorim samoin kuin hänen Australian kollegansa Kevin Rudd ovat minun laillani stipendiaattiohjelmassa.
Pienen Suomen kansalaisia on täällä kasvavassa määrin. Harvard klubissa on jo toista sataa suomalaista. Bostonin Finlandia klubin toimintaa on ollut 60 vuoden ajan, joka on jo varsin kunnioitettava saavutus. Sen Suomi-koulussa lähes on 70 lasta oppimassassa vanhempiensa kieltä ja tutustumassa Suomen kulttuuriperintöön. Olin sunnuntaina kertomassa kuulumisiani. Seniorikeskuksen juhlasaliin oli kokoontunut 130 eri ikäistä ihmistä; enemmänkin olisi kuulemma tullut, mutta tila loppui kesken. Bostonin suomalaiset ovat monella tavoin aktiivisia ja suomen kielen taitokin oli säilynyt useimmilla hämmästyttävän hyvin.
Kalenterissani on jäljellä vain muutama tilaisuus, joista tärkein suomalaisen Iiris Härmän ohjaaman dokumenttielokuvan Näkemiin Afrikka (Leaving Africa) näytöstilaisuus. Elokuva kertoo ihmisoikeustilanteesta Ugandassa. Pääesiintyjätkin tulevat paikalle. He tekevät itse asiassa vain pienen mutkan saapuessaan Harvardiin Toronton dokumenttifilmifestivaaleilta. Suomen ulkoministeriön lisäksi näytöksen ja paneelikeskustelun järjestäjänä on Harvardin yliopiston Ihmisoikeusinstituutti. Olen itsekin mukana. Se onkin hieno tilaisuus sanoa Harvardille ja koko Cambridgelle näkemiin.
Tavataan mielellään jatkossakin.
Teille kaikille lukijoille oikein mukavaa vappua! Kohta tavataan.