Toimikauteni tasavallan presidenttinä on päättymässä. Kiitän Suomen kansaa ja sen edustajia saamastani tuesta tehtäväni hoitamisessa kuluneen kahdentoista vuoden aikana.

Olemme tehneet yhdessä paljon työtä suomalaisten ja laajemmaltikin paremman maailman puolesta. Tuloksia on toki saatu aikaan, mutta kärsivällisyyttä on joutunut itse kukin oppimaan. Epäonnistumiset tai muut kielteiset asiat saattavat tapahtua hetkessä, kun sen sijaan myönteinen kehitys on tuskastuttavan hidasta.

Alkaneella vuosituhannella on tapahtunut jo WTC-tornien tuho ja terrorismin nousu sekä Irakin sota.  Afganistanissa taistellaan yhä. Aseellisia yhteenottoja valtioiden sisällä ja niiden välillä on tapahtunut ympäri maailmaa. Lähi-idän tilanne on entistä vaikeampi. Luonnonmullistuksia tsunameista maanjäristyksiin, tulviin ja äärimmäisiin kuivuuskausiin on tullut toistuvasti. Finanssikriisit ovat muodostuneet uutisten jokapäiväiseksi osaksi.

Tämänkö piti olla se uusi parempi vuosituhat?

Ihminen voi muuttaa asioita myös parempaan. Vuoden 2000 Yhdistyneiden kansakuntien Millennium-huippukokous sekä hyväksytyt vuosituhatjulistus ja vuosituhattavoitteet ovat mielestäni rohkaiseva esimerkki kansainvälisen yhteistyön voimasta. Vuosituhattavoitteet ovat osoittautuneet toimivaksi välineeksi äärimmäisen köyhyyden poistamisessa ja laajemmaltakin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamisessa.

Kansainvälisen työjärjestön (ILO) asettama globalisaation sosiaalisen ulottuvuuden maailmankomissio vahvisti samaa työtä vuonna 2004 esittämällä suuntaviivat oikeudenmukaisemmasta globalisaatiosta ja sen paremmasta hallitsemisesta. Säällisen työn merkitys ihmisen hyvinvoinnille löydettiin uudelleen. Käsitys kansallisvaltion tarpeettomuudesta globalisaatiossa todettiin vääräksi. Päinvastoin todettiin yksimielisesti, että reilun globalisaation ohjaamiseksi tarvitaan vahvoja, lähinnä Pohjoismaita muistuttavia valtioita. Huoli kansainvälisen finanssiarkkitehtuurin valvomattomuudesta aiheutuvasta riskistä on myös osoittautunut valitettavan todeksi.

Tämän vuoden tammikuussa raporttinsa jättänyt YK:n pääsihteerin asettama kestävän kehityksen korkean tason paneeli esitti oman, yksimielisen suosituksensa.  Jo nyt annetut kommentit antavat aiheen uskoa, että maailma näyttää olevan kypsä siirtymään pelkän talouskasvun hamuamisesta sellaiseen vihreään talouteen, jossa kasvu on sinänsä tervetullutta, mutta sen on oltava sosiaalisesti oikeudenmukaista ja mahduttava luonnon asettamiin reunaehtoihin.

Maailma elää kriisien keskellä. Meidän tulisi pystyä näkemään samanaikaisesti, mikä on pitkän aikavälin yhteinen oikea suunta ja sopeuttaa päivittäiset ratkaisut siihen.  On opittava näkemään sekä luonnonarvot että inhimilliset voimavarat oikealla tavoin. Naisten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen globaalisti samoin kuin nuorten mukaan saaminen on kestävän kehityksen edellytys.

Toiminta globaalitasolla on nykyään Suomessakin kansainvälisen politiikan arkea. Se ei kuitenkaan vähennä lähialueemme ja naapuruussuhteiden painoarvoa. Naapurit ovat jokaiselle tärkeitä. Myös Euroopan unioni edellyttää jäseniksi pyrkiviltä, että niiden välit naapurimaihin ovat kunnossa. Sekä taloudellinen että muu yhteistyö on sekä yksilöille että yhteiskunnalle eduksi.

Lähialueellamme yhteistyö on syventynyt Itämeren ympärillä. Lukuisten vanhojen virallisten tapaamisten lisäksi on Suomen aloitteesta syntynyt ympäristöyhteistyöhön painottuva Baltic Sea Action -huippukokous ja -verkosto. Tämän toimintamallin vahvuutena on, että Itämeren alueen valtiot toimivat yhteistyössä paitsi keskenään myös kansalaisjärjestöjen ja yritysten kanssa. Toivon, että Itämeri-projektimme säilyy elinvoimaisena jatkossakin.

* * *

Suomi on osa maailmaa, mutta juuri tämä maa ja sen kansa on meidän erityisellä vastuullamme. Olen omalla toiminnallani pyrkinyt edistämään johdonmukaisesti tasa-arvoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tietenkin tähän liittyy monia haasteita.
Tuloerojen kasvu näkyi jo vuosituhannen vaihteessa. Jostain syystä sitä ei joko haluttu tunnistaa tai kyetty tunnistamaan riittävästi. Viime vuosina Suomi onkin sitten ollut niitä perinteisesti pienten tuloerojen maita, joissa nyt tuloerot ovat kasvaneet jyrkimmin. Muutos on ollut suuri ja siitä tulee kantaa huolta. Tuloerojen aiheuttama eriarvoisuus on levinnyt laajasti muillekin elämän osa-alueille.

Yhteiskunta kehittyy pitkin syklein. Meidän on oltava valppaita havaitsemaan jo muutoksen heikotkin signaalit. Tämä pätee sekä sosiaaliseen että taloudelliseen hyvinvointiin, mutta myös muuhun yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ilmapiiriin. On inhimillisesti väärin purkaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskunnan perustaa, joka on lisäksi tuonut Suomelle kansainvälistä kilpailukykyä.

Toisaalta tasa-arvo on edistynytkin, vaikka se ei tapahdu hetkessä. Pidemmän ajan kuluessa ajattelutavat muuttuvat ja esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo on nyt tullut luonnolliseksi lähtökohdaksi, jota ei enää tarvitse erikseen perustella. Niin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin kansainvälisestikin naisia on tullut monille paikoille, joilla heitä ei aikaisemmin ollut. Tässä kehityksessä olen itsekin osaltani ollut mukana.

Käydyt presidentinvaalit vauhdittivat keskustelua alueellisesta eriarvoisuudesta Suomessa. Lähtökohtana tulee olla koko maan kehittäminen alueellisia erityispiirteitä kunnioittaen. Suomi on kokonaisuus, jonka alueet ja niiden hyvinvointi riippuvat toisistaan. Alueellisessa kehityksessä tarvitaan myös alueiden omaa tahtoa ja kykyä hyödyntää omia vahvuuksiaan. On tärkeää saada liikkeelle koko maan inhimilliset voimavarat. Ja uudistuksissa on kuultava riittävästi kansalaisia, joita muutokset koskevat. Itse olen pitänyt hyvänä, että presidentti matkoillaan tutustuu laajasti maan eri osiin.

Jo ulkoministerinä pyrin edistämään sitä, että Suomi ratifioisi ILOn alkuperäiskansoja koskevan yleissopimuksen. Ratifioinnissa ei valitettavasti vieläkään voitu edetä.

Tasa-arvon piiriin luen myös monikulttuurisuuden ja kaikenpuolisen syrjimättömyyden. On kannettava huolta siitä, että suvaitsemattomuus ja suoranainen vihapuhe tuntuvat aivan viime aikoina yleistyneen. Kohteena eivät ole vain maahanmuuttajat vaan muutkin vähemmistöt. Viime kädessä vastuussa syrjinnän torjumisesta ovat viranomaiset, mutta vastuu siitä on laajempikin. Se kattaa kasvatuksen, viestinnän, työelämän ja muitakin toimintaympäristöjä. Samalla tulijoiden kotoutumista on parannettava ja kulttuurien ja uskontojen vuoropuhelua on edistettävä. Myös jokainen ihminen voi omalla kohdallaan miettiä, miten hän voisi edistää syrjimättömyyttä.

Vähemmistökulttuurit ja vähemmistöjen käyttämät kielet ovat maallemme rikkaus. Suomen väestö ei ole kovin suuri ja sen kielivähemmistöt ovat suhteessa vielä pienemmät. Niistä on pidettävä hyvää huolta. On tärkeää, että ruotsin kielen asema toisena kansalliskielenämme turvataan ja ruotsin kieltä puhuvien kielelliset oikeudet toteutuvat hyvän hallinnon mukaisesti. Perustuslain suoja koskee yhtä lailla saamen kieliä, romanikieltä ja viittomakieltä. Myös karjalan kielen asema on nyt lainsäädännössä tunnustettu.

Iso osa ihmisoikeustyöstä ei näy koskaan suoranaisesti julkisuudessa. Olen käynyt kuluvan virkakauteni ajan jatkuvaa vuoropuhelua kansalaisyhteiskunnan kanssa eri tavoin: Olen tavannut lukuisia kansalaisjärjestöjä, etujärjestöjä, ammattiyhdistysliikettä ja uskontokuntien edustajia. Olen pitänyt tärkeänä osoittaa näin sekä henkilökohtaista että instituution kiinnostusta yhteiskuntamme monimuotoisuutta kohtaan. Asioihin voidaan vaikuttaa monin eri tavoin, ja tulokset voivat näkyä ehkä vasta paljon myöhemmin.

Julkisesti näkyvänä esimerkkinä tästä työstä ovat olleet järjestämäni 20 presidenttifoorumia – aiheiden kirjo on ollut laaja ulkopolitiikasta suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen, ympäristökysymyksistä historiaan ja kulttuuriin. Viimeinen, tammikuussa järjestetty foorumi käsitteli nuorten ajatuksia tulevaisuudesta. Keskustelu nosti esiin jo itsekin useaan kertaan lausumani huolen nuorten syrjäytymisestä ja kasvaneesta eriarvoisuudesta. On pidettävä huolta niistäkin, jotka eivät pysy muiden vauhdissa mukana. Olen iloinen siitä, että myös tuleva tasavallan presidentti kiinnitti asiaan huomiota ja lupasi puuttua asiaan.

* * *

Tänään ovat tulleet voimaan perustuslain muutokset. Tasavallan presidentin toimivaltaa on määritelty jonkin verran uudelleen. Vaikka ulkopolitiikan johtamista koskevat säännökset säilyvät samoina, muutokset tulevat korostamaan tasavallan presidentin ja valtioneuvoston hyvän yhteistoiminnan merkitystä. Tärkein yhteistyöfoorumi on tasavallan presidentin ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (UTVAn) yhteiskokous. Nyt on kirjattu lakiin se jo vakiintunut käytäntö, jonka mukaan myös tasavallan presidentti voi tehdä aloitteen yhteiskokouksen koolle kutsumiseksi.

Niin juristi kuin olenkin, niin on myönnettävä, että kaikki ei kuitenkaan ratkea lakipykälillä. Perustuslain muutosten jälkeen nousee yhä tärkeämmäksi se, millainen halu ja kyky yhteistyöhön on keskeisten valtioelinten ihmisillä: tasavallan presidentillä, eduskunnalla ja valtioneuvostolla. Toivon, että yhteistyön, yhteydenpidon ja tiedonkulun välttämättömyys ymmärretään.

Tasavallan presidentti on yhden hengen instituutio, joka on perustuslain mukaan siis koko kansan presidentti. Poliittisesti on toisin. Jokainen virassaan aloittava joutuu tekemään työtä tuon aseman eteen. Itse olen halunnut olla koko kansan presidentti. Toinen puoli riippuu kansasta itsestään. Kaikkia ei voi miellyttää ja kritiikkiä on kestettävä. Kansan yhteistä etua on ajettava ja tarvittaessa asettauduttava heikomman puolelle. Suhtautuminen kansan enemmistön valitsemaan presidenttiin osoittaa myös demokratian kunnioittamista. Vielä kerran sydämelliset kiitokset koko Suomen kansalle.

* * *

Esitän seuraajalleni parhaan onnen ja menestyksen toivotukset. Toivotan hänelle voimia, viisautta ja kärsivällisyyttä vaativassa tehtävässään Suomen ja sen kansan parhaaksi. Toivon hänen saavan kaiken tarvitsemansa tuen ja avun.

Toivotan koko kansakunnalle onnea ja menestystä.

 

 

Republikens president Tarja Halonens tal i riksdagen 1.3.2012

Min ämbetsperiod som republikens president upphör. Jag vill tacka Finlands folk och dess representanter för det stöd jag fått i skötseln av mina uppgifter under de gångna tolv åren.

Tillsammans har vi gjort mycket arbete för finländarna och för en bättre värld överlag. Vi har nått resultat, men samtidigt har vi alla också fått lära oss tålamod. Misslyckanden och andra negativa händelser kan ske på ett ögonblick, medan positiv utveckling är olidligt långsam.

Under detta årtusende har vi redan varit tvungna att genomleva förstörelsen av WTC-tornen, en ökande terrorismen och kriget i Irak. I Afghanistan pågår det fortfarande strider. Det har förekommit väpnade sammandrabbningar inom och mellan stater över hela världen. Situationen i Mellanöstern blir allt svårare. Naturkatastrofer från flodvågor till jordbävningar, översvämningar och extrema torrperioder har förekommit upprepade gånger. Finanskriserna har blivit vardagsmat i nyheterna.

Är detta, det nya och bättre årtusendet?

Människan kan också göra förändringar till det bättre. Enligt min mening är Förenta nationernas Millenniumtoppmöte år 2000 samt den millenniedeklaration och de millenniemål som antogs samma år uppmuntrande exempel på det internationella samarbetets styrka. Millenniemålen har visat sig vara ett fungerande verktyg när det gäller att avskaffa den extrema fattigdomen och för att öka den sociala rättvisan överhuvudtaget.

Den världskommission för globaliseringens sociala dimension som inrättades av Internationella arbetsorganisationen (ILO) stärkte samma arbete när den år 2004 lade fram riktlinjer för en rättvisare globalisering och en bättre hantering av den. Betydelsen av ett skäligt arbete för människors välfärd återupptäcktes. Åsikten om att nationalstaten inte behövs inom globaliseringen konstaterades vara felaktig. Tvärtom konstaterades enhälligt att det för att styra en rättvis globalisering behövs starka stater närmast av nordiskt snitt. Oron över de risker som en bristande kontroll av finansarkitekturen medför har tyvärr också visat sig vara befogad.

Den högnivåpanel för global hållbarhet som lämnade sin rapport i januari detta år och som hade tillsatts av FN:s generalsekreterare presenterade sin egen enhälliga rekommendation. Redan nu ger de kommentarer som inkommit anledning att tro att världen verkar vara mogen att övergå från att enbart sträva efter ekonomisk tillväxt till en  grön ekonomi, där tillväxt i sig är välkommen, men där det förutsätts social rättvisa och iakttagande av de krav som miljön ställer.

Vi lever i en värld av ständiga kriser. Vi borde samtidigt kunna se vad som är rätt riktning på lång sikt och anpassa våra dagliga avgöranden till det. Vi måste lära oss att se såväl miljövärden som mänskliga resurser på rätt sätt. Förutsättningen för hållbar utveckling är att kvinnorna får bättre påverkningsmöjligheter på det globala planet samtidigt som man försöker engagera de unga.

Att agera på de globala arenorna är numera också i Finland en naturlig del av den internationella politiken. Detta betyder dock inte att vi skulle fästa mindre vikt vid våra närområden och grannrelationer. Grannarna är viktiga för var och en. Också Europeiska unionen förutsätter att de länder som vill bli medlemmar av unionen har goda relationer med sina grannländer. Såväl ekonomiskt som övrigt samarbete främjar både individerna och samhället.

Inom vårt närområde har samarbetet i Östersjöområdet fördjupats. Utöver de många sedvanliga officiella mötena har man på initiativ av Finland inrättat toppmötet och nätverket Baltic Sea Action, som koncentrerar sig på miljösamarbete. Styrkan i detta koncept ligger i att staterna i Östersjöområdet utöver med varandra också samarbetar med frivilligorganisationer och företag. Jag hoppas att vårt Östersjöprojekt ska vara livskraftigt också i fortsättningen.

* * *

Finland är en del av världen, men just detta land och dess folk är vårt särskilda ansvar. Jag har i min egen verksamhet konsekvent försökt främja jämlikheten i det finländska samhället. Detta arbete är givetvis förknippat med många utmaningar.

De ökande inkomstskillnaderna kunde skönjas redan vid millennieskiftet. Av någon anledning ville eller förmådde man inte identifiera detta problem i tillräcklig utsträckning. Under de senaste åren har Finland sedan kommit att tillhöra de länder som av tradition haft små inkomstskillnader men där inkomstskillnaderna nu har ökat kraftigast. Förändringen har varit oroväckande stor. Den ojämlikhet som inkomstskillnaderna orsakar har spritt sig också till många andra områden i livet.

Samhället utvecklas i långa cykler. Det gäller för oss att vara på alerten så att vi uppfattar redan svaga signaler på förändring. Detta gäller den sociala och den ekonomiska välfärden, men också den övriga samhällsdebatten och atmosfären i samhället. Det är mänskligt sett fel att montera ned grunden för det nordiska välfärdssamhället – den grund som också gett Finland internationell konkurrenskraft.

Även om jämlikheten har ökat är detta ett arbete på lång sikt. Människornas tankemönster förändras med tiden: exempelvis jämställdheten mellan kvinnor och män är numera en naturlig utgångspunkt som inte längre kräver någon särskild motivering. Både i det finländska samhället och också internationellt har kvinnor nått många sådana positioner som förut inte hade kommit på fråga för deras del. Den här utvecklingen har jag också själv varit involverad i.

Presidentvalet påskyndade debatten om den regionala ojämlikheten i Finland. Utgångspunkten ska vara att hela landet utvecklas med respekterande av de regionala särdragen. Finland är en helhet – landets regioner och regionernas välfärd är beroende av varandra. I den regionala utvecklingen behövs också varje regions egen vilja och förmåga att utnyttja sin egen styrka. Det är viktigt att nu mobilisera de mänskliga resurserna i hela landet. I fråga om reformerna ska man i tillräcklig grad höra de medborgare som berörs av förändringarna. Jag har för egen del ansett det vara bra att presidenten på sina resor bekantar sig grundligt med de olika delarna av landet.

Redan som utrikesminister talade jag för att Finland skulle ratificera ILO:s konvention om ursprungsfolk. Det är beklagligt att ratificeringen inte ännu har framskridit.

Också kulturell mångfald och alla former av icke-diskriminering är element som enligt min mening hör ihop med jämlikhetstanken. Det är oroväckande att intolerans och direkt hatretorik har ökat så mycket under den senaste tiden. Nu angrips inte bara invandrare, utan också andra minoriteter. Det är i sista hand myndigheterna som ska ansvara för att diskriminering avvärjs, men i praktiken gäller ansvarstagandet en betydligt vidare krets. Ansvaret täcker bland annat uppfostran, informationsförmedling, arbetsliv och andra förhållanden. Samtidigt måste integrationen av dem som kommer till vårt land förbättras och dialogen mellan kulturerna och religionerna främjas. Varje människa kan för sin del se hur hon eller han själv kan främja icke-diskriminering.

Minoritetskulturerna och minoritetsspråken är en rikedom för vårt land. Finlands befolkning är inte särskilt stor och våra språkliga minoriteter är i förhållande till det ännu mindre. Vi måste ta väl hand om de språkliga minoriteterna. Det är viktigt att svenska språkets ställning som vårt andra nationalspråk tryggas och att de svenskatalandes språkliga rättigheter tillgodoses enligt principerna för god förvaltning. Vårt grundlagsskydd gäller likaså de samiska språken, romani och teckenspråk. Också karelskans ställning är numera erkänd i lagstiftningen.

En stor del av arbetet för de mänskliga rättigheterna syns aldrig konkret i offentligheten. Under min ämbetsperiod har jag på olika sätt fört en kontinuerlig dialog med det civila samhället. Jag har träffat många frivillig- och intresseorganisationer, fackföreningsrörelsen och företrädare för trossamfunden. Jag har ansett det vara viktigt att visa både mitt personliga intresse och presidentinstitutionens intresse för mångfalden i vårt samhälle. Det finns många olika sätt att påverka händelser och fenomen, och i många fall syns resultaten kanske först långt senare.

Av de offentligt synliga exemplen på detta arbete kan nämnas de sammanlagt tjugo presidentforum som jag anordnat: forumen har haft varierande teman från utrikespolitik till det finländska samhällets utveckling, från miljöfrågor till historia och kultur. Vid det sista forumet, som anordnades i januari, behandlades de ungas tankar om framtiden. Diskussionen kretsade kring bland annat utslagningen och den ökande ojämlikheten bland de unga – frågor som jag redan tidigare många gånger uttryckt min oro för. Man måste också ta hand om dem som inte hänger med de övriga. Det gläder mig att också republikens tillträdande president uppmärksammade denna fråga och lovade ta itu med den.

* * *

I dag har ändringar i grundlagen trätt i kraft. Republikens presidents befogenheter anges på ett sätt som avviker något från det som tidigare föreskrevs. Också om bestämmelserna om ledandet av utrikespolitiken kvarstår oförändrade, kommer ändringarna att framhäva betydelsen av god samverkan mellan republiken president och statsrådet. Det viktigaste samarbetsforumet är det gemensamma mötet mellan republikens president och ministerutskottet för utrikes- och säkerhetspolitiska ärenden. Nu har man i lagen skrivit in den redan etablerade praxis enligt vilken också republikens president kan ta initiativ till gemensamt möte.

Även om jag är jurist så måste jag medge att allt inte kan avgöras med stöd av lagparagrafer. Efter ändringarna i grundlagen blir det allt viktigare att uppmärksamma vilken samarbetsviljan och samarbetsförmågan är hos människorna i de centrala statsorganen – republikens president, riksdagen och statsrådet. Jag hoppas att man förstår hur nödvändigt det är att samarbeta, kommunicera och informera.

Republikens president är en enpersonsinstitution som enligt grundlagen ska vara hela folkets president. Ur politiskt perspektiv är situationen en annan. Var och en som tillträder detta ämbete blir tvungen att arbeta för att nå den ställningen. Själv har jag velat vara hela folkets president. Resten är beroende av folket. Man kan inte vara alla till lags och man måste tåla kritik. Man måste främja folkets gemensamma intresse och vid behov ställa sig på den svagares sida. Inställningen till en president som majoriteten av folket har valt visar också hur man respekterar demokratin. Ännu än gång tack till hela Finlands folk.

Jag önskar min efterträdare den bästa lycka och framgång. Jag önskar honom kraft, vishet och tålamod i det krävande uppdraget för Finlands och dess folks bästa och jag önskar att han ska få allt det stöd och all den hjälp han behöver.

Jag önskar hela nationen lycka och välgång.

 

Speech by President of the Republic Tarja Halonen in Parliament, 1 March 2012

My term of office as President of the Republic is coming to an end. I would like to thank the people of Finland and the Members of Parliament for the support I have received in carrying out my duties over the past twelve years.

We have done a lot of work on behalf of the Finnish people and for a better world. We have had some success, but we have also had to learn patience. A failure or setback can occur in a heartbeat, whereas positive developments are agonisingly slow.

In this new millennium, we have already seen the destruction of the Twin Towers, the rise of terrorism and the war in Iraq.  There is still fighting in Afghanistan. Armed conflicts continue to arise within and between countries all around the world. The situation in the Middle East seems to be more inflamed than ever before. We have seen a constant string of natural disasters, from tsunamis to earthquakes, from floods to extreme drought. Financial crises are in the news on a daily basis.

And this was supposed to be the new and better millennium?

But we can change things for the better. The United Nations Millennium Summit in 2000, the Millennium Declaration and the Millennium Goals can in my mind be given as an excellent example of the power of international co-operation. The Millennium Goals have proven to be an effective tool in eradicating poverty and more generally in boosting social justice.

The World Commission on the Social Dimension of Globalisation, appointed by the ILO, also contributed to these efforts by laying down guidelines on fair globalisation and how to control it better. The importance of decent work for human wellbeing was rediscovered. The notion that nation-states are irrelevant in a globalised world was proven wrong. On the contrary: it is now unanimously accepted that in order to be fair, globalisation must be governed by strong nation-states, such as the Nordic countries. Concerns about the risk inherent in the unregulated architecture of international finance have proved to be regrettably well-founded.

The United Nations High Level Panel on Global Sustainability, appointed by the Secretary General, submitted its report in January this year, presenting unanimous recommendations.  Already, the comments received to this report give cause to hope that the world is ready to make the transition from seeking economic growth at any cost to a green economy where growth is welcomed but must be socially just and in keeping with the constraints set by the natural environment.

We are living in a world of crises. We should be able to perceive the correct shared long-term course we should take and to adapt our day-to-day actions to that end.  We must learn to see natural values and human resources in the right way. Improving the potential for women to participate and exert influence and involving young people are fundamental requirements for sustainable development.

The global perspective is a commonplace in international politics today, even in Finland. However, this does not in any way diminish the importance of our immediate vicinity and our relations with the countries that border us. Neighbours are always important. The European Union requires prospective Member States to have good relations with their neighbours. Co-operation, economic and otherwise, benefits both individuals and society at large.

In our neighbouring areas, we have achieved close co-operation especially around the Baltic Sea. In addition to several existing official contexts, Finland has initiated the Baltic Sea Action summit and network focusing on environmental co-operation. The strength of this approach is that the governments of the Baltic Sea countries are working together not only with each other but also with NGOs and businesses. I hope that our Baltic Sea project will retain its vitality.

* * *

Finland is part of the world, but this country and this nation is our specific responsibility. In my actions, I have consistently sought to promote equality in Finnish society. This naturally involves many challenges.

It was already apparent at the turn of the millennium that income differences were growing. For some reason, we did not want to see this or were not able to do so. In recent years, Finland has become a country where traditionally small income differences have increased the most sharply. It is a huge change, and we should be very worried about it. Income differences have led to an increase in inequality in other areas of life too.

Society evolves in long, slow cycles. We must be vigilant enough to detect even weak signals of change. This is true not only in the area of social and financial wellbeing but also in social debate and the general mood in the country. It would be humanly wrong to demolish the foundation of the Nordic welfare society, which has given Finland a high level of international competitiveness.

We have made progress in the area of equality, though, even if it is slow. Attitudes shift gradually, and today gender equality is taken for granted and does not to be separately justified at every turn. In the world in general and in Finnish society in particular, women now occupy positions that they never held before. I am pleased to have contributed in some way to this development.

The presidential election we have just had in Finland fuelled the debate about regional inequality in our country. We must proceed from the assumption that we will continue to develop our country as a whole, respecting its regional special characteristics. Finland is a network whose regions depend on one another for their wellbeing. Regional development requires determination from the regions themselves and a capability for leveraging their strengths. It is important that we are able to harness our entire human potential nationwide. And in carrying out reforms, we must pay attention to the citizens whom those reforms will affect. I consider it important for the President to visit all regions of the country regularly.

Back when I was the Minister for Foreign Affairs, I was determined that Finland should ratify the Indigenous and Tribal Peoples Convention of the ILO. Unfortunately the ratification process has not yet progressed.

Equality is a broad concept, and for me it includes multiculturalism and non-discrimination. It is worrying that intolerance and hate speech seem to have increased in our society quite recently. This is aimed not only at immigrants but at all minorities. Preventing discrimination is ultimately up to the authorities, but we have a broader responsibility as well, from education, communications and working life to other contexts. We must improve the potential for immigrants to become integrated into our society, and we must promote dialogue between cultures and religions. Every individual can also consider for himself or herself how to contribute to non-discrimination.

Minority cultures and their languages are a richness. Finland has a relatively small population, and our language minorities are very small indeed. We must take good care of them. It is important to safeguard the status of Swedish as our second national language and to ensure that the language rights of Swedish speakers are upheld in accordance with good governance. Our Constitution protects the Sámi language, the Roma language and sign language just as well, and the status of the Karelian language is also now recognised in legislation.

A major part of work done on behalf of human rights is never actually seen in public. Throughout my present term in office I have engaged in a continuous dialogue with the civil society in a variety of ways. I have met representatives from numerous non-governmental organisations, interest groups, trade unions and religious communities. I consider it important to demonstrate an interest, both personal and official, in the diversity of our society. Things can be influenced in many different ways, and the results of any efforts undertaken will possibly not be seen until much later.

A rare public example of this background influence can be seen in the 20 presidential forums I have held on a wide range of topics from foreign policy to the development of Finnish society and from environmental issues to history and culture. The last of these forums, held in January, focused on what young people think about the future. The debate addressed the risk of social exclusion and increasing inequality among young people, an issue I have myself voiced concern about on several occasions. We need to take care of those who cannot keep up with the rest of us. I am gratified that my successor as President of the Republic also recognised the issue and promised to address it.

* * *

The most recent amendments to our Constitution enter into force today. The authority of the President of the Republic has been somewhat redefined. Although the provisions on leadership of foreign policy remain unchanged, the amendments enacted emphasise the importance of continued good collaboration between the President and the Government. The principal context for this collaboration is formed by the regular joint meetings of the President and the Cabinet Committee on Foreign and Security Policy. The already established practice whereby the President of the Republic can also convene such a meeting has now been enshrined in law.

Although I am myself a lawyer, I must admit that not everything can be resolved by legal points. Following these newest amendments to the Constitution, the focus will be on how the key institutions of government are able and willing to work together: the President of the Republic, Parliament and the Government. I hope that co-operation, communication and information exchange will continue to be understood as absolutely vital.

The President of the Republic is an institution embodied in one person, and according to the Constitution he or she is the President of the entire nation. The political reality is somewhat different. Anyone elected to this office will have to work to achieve that distinction. As for myself, I have always wanted to be the people’s President. The rest is up to the people. One can never please everyone and one has to take criticism. One must be prepared to pursue the best interests of the nation and to take the side of the weak if necessary. Public attitudes to the President, elected by majority of a popular vote, reflect attitudes to democracy in general.  Once more I want to give my heartfelt thank you to the people of Finland.
I wish my successor good fortune and every success in his office. I hope he may have the strength, the wisdom and the patience to execute his demanding job for the best benefit of Finland and its people. I trust that he will receive all the support and help that he requires.

In closing, I wish each and every one of you a fortunate and prosperous future.