Viime viikko hurahtikin lähinnä Washingtonissa – ja kiitos runsaan lumentulon – kaikenlaisissa kulkuvälineissä. Rakastan junia. Ne ovat usein lyhyehköillä matkoilla mukavampia kuin lennot, joissa kentälle meno ja turvatarkastukset vievät yhtä paljon aikaa kun itse lentomatka.
No maanantaina kaikki lennot oli peruutettu lumen vuoksi ja sääennuste lupasi samaa muillekin päiville. Washingtonin seminaarin järjestäjien pyynnöstä aiennettiin sitten lähtöä päivällä ja istuttiin yli kahdeksan tuntia junassa. No ehkä se kannatti. Juna olikin sitten siltä erää viimeinen.
Washingtonissa oli mukavasti plus-asteita ja aurinko paistoi. Maailmanpankin ja Club de Madridin järjestämä paneeli kolmipäiväisen seminaarin avaukseksi meni nähtävästi ihan hyvin. Suomen Washingtonin lähettilään Ritva Koukku-Ronden päivälliselle kutsumat vieraat olivat järjestään tosi mielenkiintoisia samoin kuin keskustelut seuraavana päivänä ulkoministeriössä.
Yhteistä kaikille tapaamilleni ihmisille oli hämmennys muuttuneen maailmantilanteen johdosta. Samalla kun maailma on omalla tavallaan tullut nopeammaksi, helpommaksi, avoimemmaksi ja jotenkin turvallisemmaksi nopeasti kehittyvän tietotekniikan ansiosta, se on samalla tullut aikaisempaa herkemmin haavoittuvaksi.
Toisin sanoen samat asiat, jotka luovat turvaa, lisäävät riskejä oman haavoittuvuutensa vuoksi.
Tilannetta pahentaa vielä se, että erilaiset ääriliikkeet tähtäävätkin tuhon ja kauhun aikaansaamiseen nimenomaan siviiliväestön ja sielläkin juuri kaikkein suojattomimmassa asemassa olevien naisten ja lasten joukossa. Käytös on sekä julmaa että raukkamaista. Perinteinen sotakin on tietysti julmaa ja tuhoaa myös siviiliväestön elinolosuhteita, mutta se harvoin kohdistunut yhtä raa’alla tavalla nimenomaan siviileihin kuin esimerkiksi ISIS tai Boko Haran tekemä hävitystyö.
Olen lähdössä maaliskuussa Japaniin YK:n Sendaissa järjestämään kokoukseen, jossa pohditaan keinoja sekä inhimillisten että materiaalisten vahinkojen vähentämiseksi erilaisissa katastrofeissa. Luonnonkatastrofeja tulee aina olemaan ja ihminen voi omalla käytöksellään valitettavasti myös lisätä niitä, mutta sen lisäksi tulevat ihmisen tahallaan aiheuttamat tuhotyöt.
Vahinkoja voidaan vähentää katastrofeissa paljonkin teknisin keinoin, mutta kaikki tahot vakuuttavat, että tärkeintä näissä tilanteissa on kuitenkin aito yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka saa meidät toimimaan ei vain omaksi vaan myös kanssaihmisten hyväksi.
Tarja Halonen